22.31
Vaimollani on ollut onni syntyä ilmailuperheeseen. Hänen isänsä teki pitkän uran lentäjänä Ilmavoimissa ja Finnairilla. Marika pääsikin nuorena matkaamaan paljon sekä perheen kanssa että yksin pitkin maapallon eri puolia. Pienkoneeseen hän ei ollut koskaan päässyt, vaikka isä oli lennonopettajanakin. Ei vaan ollut sattunut osumaan sellaista ajankohtaa.
Jostain syystä lentäminen alkoi kuitenkin hiljalleen pelottaa. Alumiiniputkilon sisään kantautuvat kolinat, surinat, äänet ja ilmassa ollessa yllättävät heilahtelut alkoivat hiljalleen kammottaa. Koneessahan matkustaja ei voi mitenkään vaikuttaa kohtaloonsa. Asiaa pahentaa se, ettei ohjaamoon näy eikä voi yhtään tietää, mitä siellä tehdään tai mitä tapahtuu.
Perillekin näköjään päästiin. Kuva on 70-luvulta.
Minä taas olen harrastanut nuorena purjelentoa (1981 alkaen). Kun muutimme aikanaan Tapanilaan, Malmin lentoaseman läheisyyteen, kävimme satunnaisesti lasten kanssa kentän kuppilassa istuskelemassa. Siitä alkoi toistakymmentä vuotta kestänyt hivuttautuminen kohti porttia, joka johti lopulta myös vuonna 2009 moottorilentämiseen. Reittikoneillakin olen lentänyt työmatkoja välillä kulta- ja hopeakorteillakin niin, etten ole osannut pelätä niitäkään.
Oma lentokone
Ilmailun sietämätön keveys hiipi tuntoihini lopulta niin syvälle, että hankimme oman lentokoneen, vaikka sillä ei lisäkseni kukaan muu lentänytkään - lapset nyt käväisivät kyydissä mutta se siitä. Vaikka suurin osa lentämisestä onkin vapaa-ajanmatkailua, ovat työmatkat lähimaissa nopeutuneet ja helpottuneet. Koneemme RV-6 taas on niin järkyttävän mukava, että vuosittaiset lentomäärät ovat nousseet melkoisiksi.
Miten tästä saisi yhteistä aikaa?
Lentoretkillä ja muuten matkoilla erikseen oleminen on ajan mittaan tylsää eikä ainakaan edistä avio-onnea. Keskustelimme silloin tällöin siitä, lähtisikö Marika mukaan, mutta pelko oli liian iso. Lentopelon syitä on vaikea, jos ei mahdoton selittää: se nyt vain pelottaa. Siksi kaikenlainen vakuuttelu lentämisen turvallisuudesta ja pelon turhuudesta on turhaa, todennäköisesti vain pahentaa tilannetta. Keskustelimme kuitenkin silloin tällöin pienkoneista ja lentoretkistä.
Kesä 2018 oli erityisen hieno
Kesä 2018 oli säiden ja ajankäytön kannalta erinomainen lentomatkailuun. Olin itse lopettanut työt maaliskuun puolivälissä, joten keväällä retkeilin yksin mm. Virossa, Latviassa ja kauimpana Göteborgissa.
Heinäkuun alussa sovimme appivanhempien kanssa viikonloppureissun Pärnuun ihan vain oleskelemaan. Appi-Matti oli saanut pitkään vaivanneet jalkansa kuntoon, joten päädyimme lähtemään hänen kanssaan retkelle lentäen, kun vaimot tulisivat vähän myöhemmin laiva-bussi-yhdistelmällä lomailemaan.
Matka-ajan ero on merkittävä
Lähdimme paluumatkalle Pärnusta samaan aikaan, naiset bussilla ja me miehet lentäen. Vähän reilun puolen tunnin päästä olimme jo Suomenlahdella, ja lähetin kuvan vaimojen Viking Linesta. Se oli vielä matkalla Tallinnaan.
Asiaa vielä selkeyttäkseni lähetin saapumiskuvan Malmiltakin. Naiset olivat vielä puolivälissä Pärnun ja Tallinnan välillä, kun me olimme jo laskeutuneet.
Myöhemmin Marika kertoi, että tämä oli yksi selvä syy lähteä pienkoneessa ilmaan peloista huolimatta. Matka-aikojen ero on niin merkittävän suuri.
Kuhmossa kaikki on toisin - Fly In rohkaisi
Kuhmon perinteinen Fly In järjestettiin heinäkuussa, ja Marika oli ensimmäistä kertaa mukana paikan päällä - vielä tosin juna-bussimatkaillen. Kentällä oli paljon lentäjiä, iltaisin oli mukavia juttuja, meininki oli rento ja sää erinomainen.
Olimme jutelleet yhdessä lentämisestä pariin otteeseen fly inin aikana. Olin saanut jo yhden hieman pelokkaan pikkupojan lauantaina ilmaan, vaikka hän vähän alkoikin arastella katsojien huimasta vakuuttelusta, miten turvallista lentäminen on. Lopulta kabiinin kiinnilaiton jälkeen hänkin rauhoittui ja ilmaan päästyämme suorastaan innostui asiasta.
Jossain vaiheessa lauantai-iltana tyyntä järveä katsellessa Marika lopulta lipsautti, että jos sunnuntaina on yhtä tyyni ilma, voisi hän ehkä mahdollisesti harkita kyytiin lähtemisen arvioinnin suunnittelua. Vähän epävarmaa, mutta kuitenkin
Sunnuntailennolle
Sunnuntaina fly in -väki lähti matkoihinsa hiljalleen. Kenttä tyhjeni ja hiljeni. Lopulta paikalla ei enää ollut kuin pari juniori-ilmailijaa ja me. Totesin, että nyt on aika.
Junnut ovat tietenkin aina valmiita lähtemään ilmaan ja Marika yritti tyrkyttää heitä kyytiin. Heille on oma aikansa, vaimo on tietenkin tärkein. Lopulta sovimme, että lähdetään kokeilemaan, miltä ohjaamo tuntuu.
Asettauduimme hiljaisella kentällä kaikessa rauhassa paikalleen. Kiinnitimme turvavyöt, kävimme läpi laitteet ja mittarit. Näytin, miten ohjaan konetta ja mihin ohjainten pitää päästä esteettä.
Sen jälkeen kävin läpi sen, miten edettäisiin. Ensin rullataan kiitotien toiseen päähän niin, että ohjaamon tärinä ja äänet tulevat selkeiksi. Sen jälkeen päätetään, lähdetäänkö ilmaan vai ei.
Päästyämme koekäyttöpaikalle juttelimme vielä hetken siitä, miltä ohjaamo tuntui - kaikk ok, näkyvyys on hyvä ja Zulujen aktiivivaimennus peittää äänet. Kävimme siis läpi seuraavat toimet: teen koekäytön, sen jälkeen lähdemme nousukiitoon ja nousemme suoraan eteenpäin rauhallisesti. Jos alkaa tuntua pahalta tai paniikilta, palaamme välittömästi kentälle eli lennämme niin lähellä, että laskeutumaan pääsee vähintään minuutissa. Kerroin myös, että ilmassa saattaa olla pientä termiikkiä kuuman päivän lopuilla, mutta koneen heilahtelu ei ole vaarallista.
Tämä ja yleisön poissaolo rauhoittivat niin, että sain lähtöluvan. En tiedä, kumpaa siinä vaiheessa jännitti enemmän, mutta nousu oli täysin normaali.
Ilma oli tyyni ja aurinkoinen. Nousin aivan suoraan kohti länttä, en halunnut kallistaa konetta heti alkuun. Lopulta saavutimme sopivan korkeuden n. 1000 jalkaa maasta. Kerroin, että alan nyt kaartaa hiljalleen kohti Kuhmon keskustaa.
Kaarto sujui hyvin. Keskustaa lähestyessä oli pienenpientä termiikkiä, mutta se ei tuntunutkaan pahalta. Jutella ei pahemmin tarvinnut, kaikki keskittyminen oli tuntemusten sulattelussa. Hiljalleen kuitenkin Marikan olo alkoi rentoutua, ja katsoimme hieman paikkakuntaa.
Lento ei ollut pitkä, 16 minuuttia. Nousimme ilmaan klo 18.04 mikä oli aikana erinomainen: tyyntä, helle oli tappanut kelin eikä enää ollut niin kuumaakaan. Lento meni hyvin, ei tullut paha olo eikä pelko noussut pahasti pintaan. Laskeuduimme 18.20 ja lasku oli tähän mennessä lentourani pehmein ja paras. Aivan mainio kokemus kokonaisuutena!
Yhteenvetona siis:
- rauhallinen valmistautuminen ajoissa, ei kiirettä
- hyvä sää
- mahdollisuus palata heti maahan jos tuntuu siltä
- käydään läpi, mitä koneessa tapahtuu nousun, lennon ja laskun aikana
- ei kallistella pahasti
- ei mennä liian korkealle
Kuhmon lentokentän lentokonehalli
Lentopelkoa hälvensi paljon se, että koko ajan näkyi, mitä tapahtuu ja mitä lentäjä tekee. Heilahdukset ja kolinat olivatkin ymmärrettäviä. Tieto hälventää tuskaa.
Mitäs sitten tapahtui
Aloimme ensilennon jälkeen käydä ilmassa aika usein. Pelko pieneni lento lennolta. Vähänkin pidempi tauko on pahasta. Koostin tähän mitä kaikkea loppukesän aikana teimme.
Valokuvia Helsingin edustalta
Savikossa pyörähtämässä
Päivälentojakin
Hangon kenttä on vähän sivussa, joo
Lentelytunnelma rentoutui koko ajan
Pidempiäkin matkoja päästiin tekemään. Suomessa on kenttiä mukavasti pysähdyksiä varten. Ensimmäinen pidempi keikka vei syyskuussa pohjoiseen.
Vanhempani rakensivat mökin Lentua-järven rannalle vuonna 1975, mutta se on ollut käytännössä saavuttamaton 8 tunnin ajomatkan takia. Lentäen matka kestää alle 2 tuntia, joten mökille saattaa tulla enemmänkin käyttöä.
Mökkirantaa - täällä on rauhallista.
:)
Syksyisempiä auringonlaskuja katsomassa
Kesän mittaan ehdottelin muutaman kerran retkeä Viroon, lentäähän Rakvereen alle puoli tuntia Malmilta. Lopulta lähdimme kuitenkin DA40:llä Pehun kyytiin käymään Tallinnassa. Kone on vakaa ja moderni, joten tämä kokemus helpotti meripelkoa. Ensi kesänä sitten itsekin.
Syksyllä tarvitaan jo pipo - kabiinissa on lämmitys, heikko sellainen
Forssassa syysretkellä
Yhteiset retket ovat olleet aivan erityisiä. Lentokenttätutut alkavat tulla nyt yhteisiksi. Ei ole kiire kotiinkaan kun koti on mukana. On paljon mukavampaa retkeillä ja mennä vaikkapa syömään johonkin uuteen paikkaan, kuten Hangossa teimme. Uusia kokemuksia tulee paljon puolin ja toisin.
Lentopelko pysyy poissa tarpeeksi säännöllisellä ja tiheällä lentämisellä, mutta pienkone ei auta täysin liikennekoneeseen. Isoissa koneissa on edelleen outoja ääniä, selittämättömiä heilahduksia, outoja liikkeitä - eikä pilotteja näe.
Tässä vielä lyhyt video yhdestä syyskuun iltalennosta. Maisemat auttavat kyllä lieventämään sitä pelkoakin paljon ja toivottavasti näistä kokemuksistakin on apua. Ilmailu on ihanaa!