Ilmailun riemua

Tuleeko koskaan rumasta ankanpojasta, minusta, kaunis joutsen? Koko syksyn ja alkutalven olen yrittänyt omaksua tietoa kaikkialta tästä kiehtovasta leikistä, mutta varsinainen fyysinen suoritukseni on ollut lähes säälittävä, ilman eloa, ilman vähääkään ymmärrystä. Opettajani on epätoivoisesti yrittänyt, kaverit ovat tukeneet, mutta taival on ollut tuskallisen kivikkoista.
Sunnuntai 17. tammikuuta - hieno etelänpuoleinen tuuli, vintturihinaukset Kallvikin länsipuolella olevalla avoimella lumikentällä. Tuuli on liian kovaa minulle, vielä jumiutunut alkutaipaleelle, noin 12 matalaa lentoa tehneenä ja maakäsittelyssä aivan avutonna. Toiset lentävät, tyydyn seuraamaan sivusta. Tuuli tyyntyy hivenen, päätettiin kokeilla rukkashinausta (ks. esim. http://kauhajokinyt.fi/~eprl/koulutus/koulutus.htm). Kärsivällisesti pidettiin minua kuten kukkasta kämmennellä narun päässä, ensiksi korjasin tuulen suunnanmuutoksia sivusta toiseen nojaamalla ja ohjaimia käyttäen, sitten rohkenin vähän leijailla jalat pikkuisen irti pinnasta, sitten ... huomasin, että taivaan portit, joita olin kolistellut turhaan niin monien kuukausien aikana, avautuivat itsestään - "se meni kaaliini" eikä enää yli hilseen.
Sen jälkeen edistystä alkoi tapahtua, ja viime sunnuntaina, hienona päivänä Karhusaaren edustalla, opettaja oli sitä mieltä, että olin valmiina ensimmäiseen korkeaan lentoon. Kolmannen lennon jälkeen huomasin, että olin liittynyt oikeasti siihen rohkeaan joukkoon, jotka lensivät - niin vaivattoman näköisesti - lähellä meitä samalla lumikentällä.
Tiistai, 9. maaliskuuta, 2010, jälleen Granön jäätiellä. Oli hieno aurinkoinen keli - mannermaan päällä epäilemättä termiikkiäkin - ja sopivan kutsuvaa länsi-luoteista tuulta. Lensin kolme lentoa ja uskoni vain vahvistui - minustakin taitaa tulla varjoliitäjä! Taivaallinen olo, istun ilmassa, kohtaloni omissa käsissä!
Seuraavan kerran kuvia, lupaan.